Postikortti Balkanilta | Turkoosia merta, jylhiä vuoria ja mutkateitä

Joskus parhaat matkat ovat niitä, joille ei lähdetä suorittamaan yhtään mitään. Ei pitkää nähtävyyslistaa, tarkkaan aikataulutettua päiväohjelmaa tai tunnetta siitä, että jokainen päivä pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti. On vain auto, avoin tie, meri ja vuoret ympärillä. Vapaus katsoa, mihin tie vie.

Meidän tiemme vei Balkanille: Dubrovnikista Montenegroon, Kotorinlahden mutkaisille teille ja sieltä Bosnia-Hertsegovinan kautta takaisin Kroatiaan. Roadtripille, jolla ei ollut tarkoituskaan nähdä kaikkea, vaan nauttia matkasta, lämmöstä ja ennen kaikkea vapaudesta tulla ja mennä mielensä mukaan.

Roadtrip Balkanilla: suuntana Kroatia, Montenegro ja Bosnia-Hertsegovina

Kaikki alkoi siitä, kun varasin keväällä lennot vähän ”väläys ja pamaus” -metodilla, vailla sen kummempaa suunnitelmaa. Teki vain mieli päästä noille kulmille. Lumoutua Kroatian turkoosista merestä, ihailla Montenegron vuonomaisemia, ajella mutkateitä ja pysähtyä katsomaan maagisia auringonlaskuja.

Ei tarkkaa reittiä. Ei valmista ohjelmaa. Vain ajatus siitä, että annetaan tien kuljettaa.

Ja kun rehellisiä ollaan, ei ajankohta mikään fiksu ollut. Kaikkea muuta. Olimme lähdössä keskellä kesän kuuminta, ruuhkaisinta ja kalleinta sesonkia. Juuri silloin, kun koko Eurooppa tuntuu olevan lomalla yhtä aikaa. Tiet täyttyvät autoista ja majoitusten hinnat kipuavat korkeimmilleen. Mutta ajankohta oli meille ainut sopiva.

Majoituksia katsellessa huomasin melko nopeasti, että matkakassa tulee kuivumaan nopeammin kuin pyykit Saharan tuulessa. Mutta kumma kyllä, se ei herättänyt paniikkia. Pikemmin olo oli, että Antaa palaa! Totesinkin ystävälleni, että onkohan tämän Reissudaamin matkojen varailu alkanut menemään jo vähän turhan löysin rantein vetelemiseksi?

Potentiaalisista katastrofin aineksista huolimatta päätimme kuitenkin ottaa reissun rennosti. Vähän sellaisena eksperimenttinä, miten sujuu matkustaminen typerimpään mahdolliseen ajankohtaan? Sovimme, ettemme anna ruuhkien, hintojen, rajajonojen tai muiden pienten vastoinkäymisten pilata menoa. Katsottaisiin paikan päällä sitten, mitä tuleman pitää. Ja hyvinhän siinä lopulta kävi!

Kun maailma avautui uudelleen

Kai tässä matkassa oli kyse muustakin kuin pelkästä roadtripistä. Tämä uusi suuntani sai alkunsa oikeastaan jo talven tyttöjen matkalla. Siellä Andalusian auringon alla, Puerto Banúsin huolettomassa elämänmenossa ja Málagan sykkeessä, tapahtui jotain. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Se oli kuin maailma olisi yhtäkkiä jälleen avautunut ja olin viimein valmis hyppäämään takaisin kyytiin. Enkä vielä silloin tiennyt, että se oli vasta alkua.

Ehkä elämäni raskain vuosi teki tehtävänsä, ja jokin minussa muuttui pysyvästi. Siellä Málagan rosoisessa tunnelmassa, ohikiitävässä hetkessä, sisimpäni täytti uusi, matala ja maaginen rytmi. Harteitani pitkään painanut musta suruviitta vain putosi, ja tunsin aivan konkreettisesti, miten heräsin pitkän suvantovaiheen jälkeen takaisin eloon. Olin viimein lakannut puristamasta mailaa ja suorittamasta elämää. Se kaikki oli jotain, mitä en ollut osannut pyytää, mutta mitä tarvitsin enemmän kuin mitään.

Niin entisestä, kaiken tarkkaan suunnittelevasta, aikatauluja hiovasta ja hyvissä ajoin varaavasta matkailijasta kuoriutui vaivihkaa vähän villi ja vallaton Hulda Huoleton. Ja se Hulda Huoleton, jonka ei alun alkaen pitänyt koskaan mennä Málagaan, ja vielä vähemmän Balkanille, päätyi lopulta molempiin.

Viimeiset majoituksetkin varasin nyt vasta reilua viikkoa ennen lähtöä. Minä, ihminen, jolla hotellien sijainnit, huonetyypit, aamiaisajat ja varsinkin matkareitit olivat aiemmin tarkasti tiedossa kuukausia etukäteen. Nyt huomasin vastaavani kysymyksiin mitä, missä ja milloin? yhä useammin vain: ”En tiedä. Katellaan.”

Ja mikä parasta – taidan tykätä tästä uudesta minästä. Minästä, joka on viimein oppinut, ettei kaikkea tarvitse hallita tai tietää, mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Sillä joskus paras suunnitelma onkin se, ettei suunnittele liikaa. Elämä kun osaa yllättää.

Yöjunasta Balkanin aurinkoon

Balkanin matkalle lähdimme ihan omalla porukalla; kaksi aikuista, kaksi nuorta ja pieni koiramme. Esikoinenkin ehti palata juuri sopivasti kotiin kahdeksan maan Interraililtaan. Rinkka vaihtui lennosta matkalaukkuun ja reissuvaatteet seuraaviin. Edellinen seikkailu oli tuskin ehtinyt päättyä, kun uusi seikkailu jo kutsui.

Ja niin sitä taas mentiin. Hyppäsimme puoliltaöin yöjunan makuuvaunuun ja kolkuttelimme mukavasti kohti Helsinkiä. Se entinen minä ei olisi makuuvaunussa suostunut nukkumaan, mutta nyt matka taittui pelkällä reissuilolla.

Aamulla matka jatkui sinivalkoisin siivin kohti Dubrovnikia. Vain kolme tuntia myöhemmin olimme jo perillä Balkanin auringon alla, keskellä kuumaa ja kosteaa kesää. Haimme Cupran Sixtiltä ja kurvasimme saman tien tien päälle.

Virkistäviä aaltoja Cavtatissa ja pistaasijäätelöä Dubrovnikissa

Ensimmäisen pysähdyksen otimme jo Cavtatissa – koska miksi ei? Napasimme kylmät juomat kaupasta ja ajoimme suoraan rannalle. Pulahdus kristallinkirkkaaseen, lähes 28-asteiseen mereen huuhtoi matkaväsymyksen hetkessä pois.

Se tuntui juuri siltä, mitä olimme tulleet hakemaan. Nyt oli viimein lupa hengähtää hektisten kuukausien jälkeen.

Dubrovnikista olimme varanneet huoneiston Babin Kukin alueelta, mikä osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kun vanhakaupunki sykki ruuhkaisena, me saimme nauttia omalla suurella terassillamme rauhallisista näkymistä lahdelle.

Iltaisin suuntasimme Pontan rannalle katsomaan, miten aurinko painui mailleen ja värjäsi taivaan. Oli maagista vain seurata ohi lipuvia veneitä, satamassa lepääviä valtavia risteilyaluksia ja pikkuhiljaa syttyviä sataman valoja.

Tietenkin ohjelmassa oli myös se kuuluisa Dubrovnikin vanhakaupunki. Lähes 40 asteen helteessä ne vuosisatoja vanhat, valkoiset kivikujat muuttuivat kuitenkin aivan uskomattomaksi hornankattilaksi, jossa ilma seisoi muurien sisäpuolella.

Olimme kaiken lisäksi liikkeellä iltapäivällä, eli typerimpään mahdolliseen aikaan – kuinkas muuten. Mutta kuka ihme sitä haluaa lomalla herätä kukonlaulun aikaan suorittamaan jonkin pakollisen ”must see” -nähtävyyden? Ei ainakaan me.

Sen sijaan, että olisimme paahtaneet itsemme lämpöhalvauksen partaalla oleviksi ravuiksi ikonisella muurikävelyllä, panostimme kylmään juomaan ja taivaalliseen Peppino’sin pistaasijäätelöön varjoisella kujalla. Se oli siinä hetkessä juuri se oikea suunnitelma, koska tätä matkaa ei lähdetty suorittamaan, vaan elämään hetkessä.

Ja se tuntui hiton hyvältä, ettei ollut mikään pakko tehdä yhtään mitään muuta. Parasta oli vain olla ja mennä mielensä mukaan, eikä ruksailla kohteita listalta. Entinen minä olisi tästä saattanut vähän stressaantua. Nyt pelkkä taivaallinen jäätelö ja kiireetön kävely riittivät kuitenkin enemmän kuin hyvin.

Cavtatissa ja Dubrovnikissa rennosti aloitettujen lomapäivien jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa kohti uutta maata. Pakkasimme jälleen Cupran ja käänsimme nokan kohti Montenegroa.

Kotorinlahden vuonomaisemiin pääsyä olin odottanut valtavasti, ja sinne halusin välttämättä mennä, vaikka meitä varoiteltiin kovasti jo ennen matkaa, ettei aikaa kannattaisi tuhlata infernaalisissa rajajonoissa. Mutta kun jotain päätän, niin senhän myös teen. Se perimmäinen luonteenpiirre ei sentään tällä jousimiesnaisella ole muuttunut mihinkään.

Rajatuuria matkalla Kroatiasta Montenegroon

Olimme asennoituneet henkisesti siihen, että ajopäivä Kroatiasta Montenegroon tultaisiin viettämään tiukasti ruuhkissa ja rajajonossa seisoen. Varautuminen oli sen mukaista, joten pakkasimme autoon litrakaupalla vettä sekä kassillisen eväitä.

Tyttären kanssa meillä oli lisäksi selvä suunnitelma hyödyntää pakollinen odotusaika tehokkaaseen brunan ottoon. Ja niin me myös teimme! Mutta sen sijaan, että olisimme paahtuneet auringossa ne etukäteen pelotellut kahdeksan tai kymmenen tuntia, vetäisimme koko rajan yli uskomattomassa 45 minuutissa. Ei tullut siis päivän punaa, mutta hitusen sentään brunaa!

Uskomattoman nopean rajanylityksen jälkeen matkamme jatkui suoraan kohti lauttaa, joka kuljetti meidät viidessä minuutissa salmen yli kohti Lepetanea ja Tivatia. Tietoinen riski rajanylityspaikan valinnassa todellakin siis kannatti! Siitä, mikä tämä reitti oli ja miten moinen rajatuuri osui kohdallemme, kerron enemmän seuraavassa postauksessa.

Tivat | Luksusjahteja, satumaisia auringonlaskuja ja toteutunut unelma

Montenegrossa tukikohdaksemme valikoitui Tivat, ”Balkanin Monacoksi” tituleerattu pieni kaupunki Kotorinlahden rannalla. Tuolle mielikuvalle olinkin jo hymähdellyt ennen lähtöä, ja lautan jälkeen Lepetanesta kohti Tivatia ajellessa naurahdinkin, että taitavat nämä paikalliset osata upeasti tuon mielikuvilla maalailun. Tienvarsien yleisilme kun näytti aluksi selvästi Kroatiaa rosoisemmalta ja rähjäisemmältä.

Perille saavuttuamme kaupunki kuitenkin yllätti meidät positiivisesti siisteydellään, eläväisyydellään ja sopivalla kompaktiudellaan. Ei se nyt varsinaisesti mikään Monaco ole, mutta osoittautui täydelliseksi paikaksi pitää majaa muutaman päivän ajan.

Majoituksen suhteen tämä Hulda Huoleton oli jättänyt asian aivan viime tinkaan ja myönnettävä on, että siinä oli jo iskeä pieni epätoivo, kun kelvollisia kohtuuhintaisia yösijoja ei meinannut löytyä mistään. Mutta juuri kun olin jo melkein luopunut toivosta, Hotel Pine ilmestyi kuin ihmeen kaupalla varattavaksi, vain reilua viikkoa ennen matkaa.

Se osoittautui melkoiseksi onnenpotkuksi.. Hotelli sijaitsi viihtyisän Pine-kävelykadun varrella, josta oli vain noin kilometrin kävelymatka Porto Montenegroon. Siellä satamassa kimmelsivät sulassa sovussa pienet veneet ja valtavat luksusjahdit, jotka olivat uskomattoman upea näky suoraan vedestä kohoavia pystysuoria vuoria vasten.

Rantakadun elämää oli ihana seurata iltaisin, kun se alkoi hiljalleen vilkastua auringon laskiessa. Tivatin auringonlaskut olivatkin jotain suorastaan satumaista, niin uskomattoman runsaita väreiltään. Kun siinä hetkessä katseli vuorten taakse laskevaa aurinkoa ja hehkuvaa taivasta, tajusin, ettei ihminen paljon muuta tarvitse ollakseen onnellinen.

Tivatilla oli tarjottavanaan onnenpotkuja muutenkin kuin onnistuneen hotellivalinnan ja satumaisten auringonlaskujen muodossa. Koin siellä nimittäin jotain sellaista, mitä en todellakaan osannut odottaa. Eräänä rantapäivänä, noin sadan metrin päässä rannasta, näin kolmiomaisen evän kohoavan vedestä. Sitten näkyviin tuli tumma selkä, ja seuraavaksi delfiini hypähti – ja niin hypähti myös sydämeni!

Unelmani oli aina ollut nähdä delfiini vapaana omassa elinympäristössään, ja nyt se tapahtui. Siinä se ui Kotorinlahden kirkkaassa vedessä, pulahti välillä pinnalle, sukelsi ja ilmestyi taas hetken kuluttua uudelleen. Villinä, vapaana ja vain pienen matkan päässä meistä.

Saimme hetken seurata delfiinin rauhallista uintia, kunnes se lipui kohti vastarantaa. Tämä kohtaaminen oli maaginen, sydäntä sykähdyttävä hetki. Hetki, jollaista ei voi tilata eikä suunnitella etukäteen,

Kotorin lumoa, Budvan betonia ja mutkateitä auringon laskiessa

Yhtenä päivänä ajoimme Kotorin kaupunkiin aivan uskomattomissa maisemissa. Ne vehreät, suoraan vedestä kohoavat vuoret ja taustalla häämöttävät vieläkin jylhemmät vuorenseinämät ovat jotain aivan älyttömän upeaa katsottavaa. Nämä vuonomaisemat yksistään ovat hyvä syy matkustaa Montenegroon.

Myös itse Kotorin vanhakaupunki on todella kaunis, sokkeloinen ja täynnä ihanaa tunnelmaa. Siellä kävellessä huomaa heti, että kaupunki on ollut pitkään Venetsian vallan alla. Kapeilla, sokkeloisilla kivikujilla ja pienillä aukioilla on samaa taikaa kuin Venetsiassa, mutta ilman kanaaleja. Ja kissoja siellä tulee vastaan joka ikisellä kujalla ja kulmalla!

Toisena päivänä kävimme Budvassa, joka on Montenegron turismin ja vilkkaan bile-elämän keskus. Budvan kaupunkikuvaa leimaa melko vahvasti jugoslavialaisen neuvostoajan arki-ilme, hotellikolossit ja massiiviset betonirakennukset, eikä se ollut mielestämme mitenkään kovin viehättävä.

Kävimmekin siellä oikeastaan vain ostoskeskuksessa pyörähtämässä. Budvasta löytyy kyllä myös pieni rantaan rajoittuva vanhakaupunki, Stari Grad, mutta tätä ei voi millään tasolla verrata Dubrovnikin tai Kotorin kaltaisiin paikkoihin.

Mutta se paluumatka! Palasimme Budvasta takaisin kohti Tivatia juuri parhaaseen aikaan, auringon laskiessa. Ajelimme niitä vuoristoisilla mutkateitä ikkunat auki ja tukka hulmuten – se oli sitä täyttä vapautta, mitä matkalta lähdettiin hakemaan. Siinä hetkessä olin todella onnellinen siitä, että olimme päättäneet tulla myös Montenegroon.

Tie kiemurteli vuorenrinteellä, meri välkehti alapuolella ja edessä avautui aina uusi näkymä. Ehdimme Tivatiin parahiksi näkemään vielä sen kaikkein maagisimman hetken: syvänpunaisissa väreissä hehkuvan auringonlaskun, joka värjäsi koko taivaanrannan ja tyynen meren pinnan. Se oli kertakaikkisen täydellinen päätös Montenegron viimeiselle illalle.

Seuraavana päivänä oli aika jättää Kotorinlahti taakse ja jatkaa matkaa takaisin Kroatian puolelle.

Bosnia-Hertsegovinan kautta takaisin Kroatiaan

Montenegrosta olisimme voineet ajaa suoraan takaisin Kroatian puolelle, mutta sehän olisi ollut tälle porukalle aivan liian helppoa ja suoraviivaista. Ja sitä paitsi, miksi tyytyä kahteen maahan, kun voi poimia reitille kolme samalla reissulla?

Niinpä päätimme tehdä vielä yhden ylimääräisen mutkan Bosnia-Hertsegovinan kautta. Se tarkoitti kuitenkin sitä, että edessä oli yhden rajanylityksen sijaan kaksi erillistä raja-asemaa, joten varauduimme henkisesti jälleen kerran useamman tunnin odotuksiin ja eväiden syöntiin autossa.

Ajoimme Tivatista Herceg Novin kautta ylös vuorille ja kohti Sitnican raja-asemaa. Mutkaisella tiellä oli lisäksemme vain muutama muu kulkija, ja pian kävi selväksi, että tälläkin kertaa riskinotto kannatti. Tuuri oli todella Hulda Huolettoman puolella!

Montenegron puolella ajoimme suoraan raja-aseman läpi ja Bosnian puolellakin selvisimme vartissa. Rajamuodollisuudet sujuivat molemmissa maissa siis yllättävän helposti ja olemattomalla jonotuksella.

Vuoristoisen alkumatkan jälkeen tie lähti laskeutumaan alas kohti laaksoa. Maisema muuttui karun kivikkoisesta vehreäksi, ja laaksossa lehmät laidunsivat ja lepäilivät kaikessa rauhassa puiden varjossa. Se oli niin kaukana rannikon hulinasta ja ruuhkista kuin olla ja voi.

Trebinjestä emme osanneet odottaa etukäteen juuri mitään, mutta sen ihanan rauhallinen tunnelma ja pieni, itämainen vanhakaupunki hurmasivat meidät täysin. Rannikon ja Kotorinlahden vilkkaiden matkailukeskusten ja ihmisvilinän jälkeen kaupungin verkkaisempi ja aidon autenttinen rytmi tuntui melkein siltä kuin olisimme tupsahtaneet toiseen maailmaan. Oli ihanaa kävellä paikassa, jossa ei ollut tietoakaan massaturismista.

Siellä aikamme kierreltyämme matka jatkui kohti Kroatian rajaa ja Ivanican raja-asemaa. Tuurimme piti loppuun asti, ja pääsimme tästäkin rajasta yli suorastaan heittämällä, ilman infernaalisia jonoja. Se on todellakin paljon sanottu, kun kyseessä on kuitenkin EU:n ulkoraja. Ja pian olimme jälleen Kroatian puolella.

Zaton | Turkoosina kimmeltävä hidden gem ja täydellinen joutilaisuus

Viimeiset päivät vietimme Zatonin pienessä rantakylässä, joka osoittautui todelliseksi hidden gemiksi! Se oli aivan täydellinen paikka viettää täysin laiskaa rantapäivää ennen paluuta Kotisuomeen.

Ja me todellakin vain olimme. Kävelimme rantaan polkua pitkin ja löysimme helposti oman paikkamme pieneltä rannalta, jossa ei ollut tietoakaan massaturismista tai ruuhkista. Rannan sileäksi hioutuneet kivet hehkuivat auringon lämpöä ja kristallinkirkas vesi kimmelsi turkoosina.

Nuoret nauttivat lämpimästä merestä, kun taas itse keskityin kirjaan ja täydelliseen kiireettömyyteen havupuiden tuomassa suojaisassa varjossa. Etäällä jackrussellinterrieri ilakoi ja nautti olostaan, ja välillä minäkin kävin meressä vilvoittelemassa pienen koirani kanssa.

Illan koittaessa emme jaksaneet ottaa stressiä ravintolapöydistä ja laittautumisesta, vaan haimme herkut ravintola Babylonista kukkulalla sijaitsevalle huoneistollemme. Sen taivaallisen tryffelipastan nauttiminen oman asuntomme suurella terassilla oli aivan parasta siinä hetkessä. Katselimme terassilta avautuvaa kaunista näkymää lämpimän illan pimetessä ja kaskaiden sirittäessä. Kävi siinä naapurin suloinen kissakin seuranamme.

Zatonissa vietetty täydellinen joutilaisuus saattoikin tämän matkan päätökseen juuri niin vapaasti ja rennosti, kuin koko reissu oli aloitettukin.

Ei ohjelmaa. Ei kiirettä. Vain turkoosina kimmeltävä meri ja täysi kiireettömyys.

Seikkailu on tila, ei suoritus

Tällä reissulla ei ollut täydellisesti suunniteltua reittiä, täydellisesti ajoitettua ajankohtaa eikä edes optimoitua matkakassaa. Mutta meillä oli jotain paljon arvokkaampaa: vapaus.

Vapaus pysähtyä, kun maisema näytti hyvältä, ja vapaus uida, kun meri kutsui. Vapaus vaihtaa reittiä kesken matkan – ja ennen kaikkea vapaus olla tietämättä, mitä seuraavan mutkan takana odottaa.

Eikä tällä matkalla ollutkaan tarkoitus nähdä kaikkea. Tarkoitus oli vain olla. Elää hetkessä, nauttia yhdessäolosta ja antaa matkan kuljettaa. Ja juuri siinä tämä roadtrip onnistui enemmän kuin hyvin.

Ja näin kai se on, että elämäni raskain vuosi opetti minulle jotain, mitä en ehkä olisi muuten oppinut. Kaikkea ei tarvitse puristaa kasaan, hallita ja suorittaa valmiiksi. Joskus pitää vain hypätä kyytiin. Uskaltaa heittäytyä. Valita vihdoin itsensä.

Se Andalusian auringon alla alkanut sisäinen muutos sai sinettinsä näillä Balkanin mutkateillä. Talven matkalla löysin pitkään kadoksissa olleen elämänilon, ja täällä Balkanilla kuoriutui lopulta esiin se sisäinen seikkailijatar, joka oli ollut vuosia hautautuneena velvollisuuksien alle.

Tämä reissu nimittäin osoitti minulle konkreettisesti, että joskus paras suunnitelma on se, ettei suunnittele liikaa. Tällä Hulda Huolettoman löysin rantein toteuttamalla matkalla sai lopulta paljon aidomman seikkailun kuin yhdelläkään kuukausia etukäteen hiotulla reissulla.

Viimein olen ymmärtänyt, että siinä vaiheessa kun lakkaa suorittamasta ja ohjailemasta elämää, se elämä tuo eteen juuri sen, mikä on odottanut vain oikeaa hetkeään. Elämä on parasta elettynä. Täysillä, nyt, tässä hetkessä.

Tämä oli vasta ensimmäinen postikortti Balkanilta

Matkan varrelta riittäisi juttua niin roadtripin reitistä, rajanylityksistä ja autolla liikkumisesta kuin majoituksista, kustannuksista ja itse kohteista.

Minua kiinnostaisikin kovasti kuulla, mistä näistä haluaisit lukea seuraavaksi tarkemmin?

Kerro lisäksi tunnistatko itsessäsi herkästi sen suorittajan, jolla pitää olla kaikki matkaohjelmasta aamiaisaikoihin tarkasti aikataulutettuna? Vai asuuko sinussakin kenties pieni vallaton Hulda Huoleton, joka uskaltaa antaa tien viedä ilman valmiita suunnitelmia?

Entä ovatko nämä Balkanin maisemat sinulle jo entuudestaan tuttuja, tai herättikö tämä tarina kaukokaipuun omalle roadtripille? Jätä toiveesi ja ajatuksesi alle kommenteihin!

xo – Mia –