Reissussa sattuu ja tapahtuu: Nizzan turvatarkastuksen trilleri

Viime viikkojen ikävät tapahtumat Euroopassa toivat pintaan muiston omasta, vuosien takaisesta tilanteesta – hetkestä, jolloin Nizzan lentokentän turvassa sydän hakkasi aivan omalla taajuudellaan. En jaa tätä tarinaa pelotellakseni, vaan muistuttaakseni siitä, miten tarkasti ja tehokkaasti kaikki epäilyttävä todella selvitetään Nizzassa.

Mutta hypätään ajassa taaksepäin vuoteen 2004, jolloin olimme kolmatta kertaa matkalla Ranskan Rivieralle – eikä meillä ollut aavistustakaan siitä, että tästä reissusta tulisi tähänastisista se kaikkein jännittävin…

Odotettu matka Rivieralle oli alkanut. Lentomme lasketuessa Côte d’Azurin lentoasemalle, katselin koneen ikkunasta azurinsinisenä välkehtivää merta. Tuntui siltä kuin olisin saapunut jälleen kotiin, harvassa paikassa olen viihtynyt yhtä hyvin kuin täällä.

Olimme valinneet valmismatkan, kuten siihen aikaan usein teimme, ja nautimme sen mutkattomuudesta muiden hoitaessa käytännön järjestelyt. Terminaalin ulkopuolella oma bussimme odottikin jo meitä, ja pian istuimme kyydissä matkalla kohti keskustaa ja hotelliamme.

Opas kertoi bussimatkalla, että viime viikot olivat olleet Nizzassa tavallista vilkkaampia. Kaupungin rakennuksista oli löytynyt useampikin yksinäinen laukku, jotka olivat herättäneet epäilyjä pommiuhista, mutta mitään vakavaa ei ollut kuitenkaan tapahtunut.

Myös lentokentällä suhtauduttiin tiukasti yksinään lojuviin matkatavaroihin, ja ne vietiin ripeästi kentän takana olevaan monttuun, ja posautettiin taivaan tuuliin, varmuuden vuoksi. Niinpä muutama matkustaja oli päässyt kotiin ilman pyykkirumbaa, ja toiset olivat saaneet aloittaa lomansa shoppailemalla uudet varusteet.

Meidän lomaviikkomme Nizzassa sujui kuitenkin aurinkoisesti, eikä ilmassa tuntunut olevan mitään uhkaavaa. Eräänä päivänä kuitenkin, kun kävelimme kohti hotelliamme, huomasimme parin korttelin päässä toisen hotellin eristettynä poliisin nauhalla. Syynä oli jälleen aulaan jätetty yksinäinen matkalaukku, joka osoittautui lopulta mauttomaksi pilaksi. Hetken hämmennys hälveni, ja loma sai jatkua ennallaan.

Viikko vierähti nopeasti ja pian koitti kotiinlähdön aika. Pakkasin laukut valmiiksi jo edellisiltana, sillä lähtö olisi aikaisin aamulla. Kannoimme matkatavaramme itse bussiin, emmekä jättäneet niitä hetkeksikään vartioimatta. Ihan vaan varmuuden vuoksi, etteivät päätyisi sinne monttuun.

Lentokentällä tsekkasimme laukut ruumaan ja siirryimme turvatarkastuksen läpi kansainväliselle puolelle. Aulassa oli vilinää ja hälinää, ja epäselvistä kuulutuksista oli vaikea saada selvää. Kiertelimme kaupoissa aikaa kuluttamassa, kunnes viimein oli aika siirtyä lähtöportille. Odottelimme, että kiireisimmät matkustajat nousisivat koneeseen ensin, ja liityimme jonon hännille vasta viime hetkillä.

Ojennettuamme passimme ja boarding passimme, virkailijat vilkaisevat toisiaan vakavina. Toinen heistä tarttuu puhelimeen, ja pyytää meitä odottamaan. Hetken kuluttua paikalle saapuu kaksi vartijaa, ja sanovat tiukalla äänen sävyllä: “Monsieur R., you have to come with us.”

Mitä ihmettä- miksi?! Kukaan ei selitä mitään ja Monsieur R. viedään tiukasti kahden vartijan saattelemana pois. Muut matkustajat katsovat tilannetta kummissaan, ja minä jään yksin lähtöportille.

Kysyn virkailijoilta, mistä on kyse, mutta he eivät kerro mitään. He vain kehottavat minua istumaan alas, äänensävyssään jotain, joka ei jätä vaihtoehtoja. Heti kun istun, huomaan, että minua tarkkaillaan; kuin pienikin liike tai yritys poistua herättäisi hälytyksen.

Odotan. Kämmenet hikoavat. Vääntelehdin. Paniikki on nousemassa pintaan. Kaikki muut matkustajat ovat jo koneessa, jäämmekö tänne vai odotetaanko meitä?

Kuluu ehkä vartti. Sitten paikalle ilmestyy jälleen vartija ja minua kehotetaan seuraamaan häntä. Nyt on minun vuoroni kävellä läpi terminaalin vartijan tiiviissä saatossa, kaikkien katseiden seuratessa.

Kysyn, mistä on kyse? Minulle kerrotaan, että matkatavaroissamme on ongelma. Meitä oli kuulutettu useaan otteeseen jo ennen lähtöportille siirtymistä, mutta emmehän me olleet kuulleet kuulutuksia hälinän keskellä.

Saavumme pieneen, ehkä kuuden neliön huoneeseen. Monsieur R. seisoo seinustalla kahden vartijan välissä, eikä meidän anneta vaihtaa sanaakaan. Minut ohjataan pöydän ääreen hyvin tiukkailmeisen turvatarkastajan eteen. Pöydällä on toinen ruumaan laittamistamme matkalaukuista.

Tarkastaja esittää kysymykset ranskaksi, ja lentoyhtiön edustaja tulkkaa ne englanniksi.
”Oletko pakannut laukun?”
”Kyllä”, vastaan.

”Mitä laukussa on?” Selitän ääni väristen sen sisältävän ihan tavallisia asioita: vaatteita, kenkiä, kosmetiikkaa. Mutta tenttaaminen jatkuu.

”Mitä muuta?” Äänensävy on yhä tiukempi, jos mahdollista.

Mieleni lyö aivan tyhjää… Mitä muuta laukussa muka olisi? En osaa sanoa, ja tivaaminen kiristyy. Olen täysin lukossa.

Lopulta minulle näytetään läpivalaisukuva laukusta. Kuvan keskellä näkyy suorakaiteen muotoinen esine, joka muistuttaa virtapiiriä. Sen molemmin puolin on kaksi kiemuraista, lähes orgaanisen näköistä esinettä.

Sydän jättää lyöntejä väliin. Kylmä hiki nousee pintaan ja huimaa.
Mitä nuo ovat? Kuva näyttää todella uhkaavalta.

Käyn läpi mielessäni: olisiko joku ulkopuolinen voinut laittaa jotain laukkuun? Kelaan mielessäni vielä kerran koko ketjua. Ei, se ei ole mahdollista. Olen itse pakannut sen ja lukinnut heti perään. Laukku oli koko ajan vieressämme ennen bussiin nousua, ja otimme sen itse pois tavaratilasta. Lentokentällä se ei ollut hetkeäkään ilman valvontaa.

Entä ruumaan viennin jälkeen? Olisiko silloin joku voinut päästä laukkuun käsiksi. Katson lukkoa, mutta se on edelleen numerokoodilla kiinni ja aivan ehjä. Ei siellä voi olla mitään ylimääräistä.

Pyydän lupaa avata laukun, ja ojennan käteni sitä kohti. Salamannopeasti minut tempaistaan takaisin seinustalle. Älä missään nimessä koske laukkuun, virkailija sanoo tiukasti, ja kuulustelu jatkuu: ”Mitä laukussa on?”

Tuijotan kuvaa. Kaikki ovat hiljaa. Tunnelma on kireä kuin jousi. Sydän hakkaa. Aivot eivät toimi. Ajatukset klikkaavat aivan tyhjää. Kunne yht’äkkiä välähtää- ne kaksi kiemuraista esinettä ovat ne antiikkimarkkinoilta ostamamme lampetit!

Nyt on jo vähän helpottuneempi olo. Mutta mikä ihme on tuo virtapiiriä muistuttava, pelottavan näköinen suorakaide?

Mietin, mietin… mietin, mietin…. kunnes muistan: ostimmehan antiikkimarkkinoilta myös sen pienen tinarasian. Se se on!

Kerron, mitä uskon esineen olevan. Nyt minua pyydetään avaamaan laukun lukitus. Saan koskea laukkuun sen verran, että pyörittelen lukon numerot, mutta minua muistutetaan jämäkästi, että EN saa avata itse laukun kantta.

Pyöritän numerosarjan tärisevin käsin. Heti kun lukko naksahtaa auki, minut vedetään takaisin seinää vasten. Kaikkien virkailijoiden kasvot ovat jäykät, jopa pelokkaat. Mitä tapahtuu, kun laukku avataan? Onko edessä se pahin mahdollinen?

Vartijat ja tarkastaja keskustelevat vielä, ja tekevät lopulta päätöksen kannen avaamisesta. Kaikki vetäytyvät mahdollisimman kauas laukusta. Ilmassa oleva jännitys on liki käsin kosketeltavaa.

Tarkastaja avaa laukun, eikä mitään ei tapahdu. Siinä päällimmäisenä komeilevat ne kaksi mystistä kiemuraa, messinkiset lampetit. Mutta uhkaavan näköinen rasia on syvemmällä laukun uumenissa.

En edelleenkään saa koskea laukkuun, joten kerron, mistä sen pitäisi löytyä. Ja siellähän se on pyyhkeeseen käärittynä. Se pahuksen tinarasia, jonka kannen kohokuviot näyttivät läpivalaisussa virtapiiriltä

Mikä helpotus, kaikille! Virkailijoiden Ilmeet kertovat, miten vaarallisena tilannetta oli pidetty.
Laukku käydään vielä läpi muilta osin. Kaikki on kunnossa. Likapyykkimmekään ei aiheuta hajuvaaraa kummoisempaa.

Huoneen tunnelma muuttuu kireästä kevyeksi: vartijat ja tarkastaja höllentyvät juttelemaan, ja meille kerrotaan, että voimme jatkaa matkaa. Lentoyhtiön edustaja toivottaa hyvää lentoa.

Juoksemme läpi terminaalin, jälleen kaikkien tuijottaessa. Helpotus purkautuu nauruna – en ole koskaan ollut yhtä tiukassa kuulustelussa, enkä halua koskaan enää sellaiseen joutuakaan! Riittää, että kävelen harva se kerta turvatarkastuksen metallinpaljastimen läpi kädet pystyssä taputeltavaksi.

Saavumme vihdoin lähtöportille. Kone on onneksi odottanut. Vastassa on joukko kiukkuisia matkustajia, ja saamme osaksemme yhden jos toisen mulkaisun. Kerromme lyhyesti, minkä epäilyn takia olimme joutuneet tarkastukseen. Kuultuaan tarinamme, ilmeet ovat ensin epäuskoisia, sitten ymmärtäväisiä.

Eikä ihme, että meidät kuulusteluun kutsuttiin, sillä läpivalaisukuva oli todella pelottavan näköinen. Vaikka tilanne oli epämiellyttävä, on kuitenkin hyvä, että epäilyttävät laukut tarkistetaan perusteellisesti – se meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi.

Onko Sinulle sattunut vastaanvanlaista tilannetta?

Kuvat Pixabay