Postikortti Toscanasta – ja vähän Liguriastakin

Jo ensi askeleilla sypressien reunustamilla teillä tiesin, ettei tämä jäisi viimeiseksi kerraksi. Ilmassa tuoksui kesä, villiyrtit ja auringon paahtamat havupuut. Vehreät kukkulat levittäytyivät silmien eteen kuin maalaus, jossa oliivilehdot ja viiniköynnökset muodostivat vihreän kudelman. Sypressit kohosivat ylväinä kuin vartijat, jotka johdattivat kulkijaa kohti seuraavaa kylää, seuraavaa tarinaa. Tuntui siltä kuin olisin saapunut paikkaan, jonka olin tuntenut aina.

Palasimme nyt vuosien tauon jälkeen Toscanaan, ja vaikka maisemat olivat tutut, onnistuivat ne silti yllättämään – vehreinä kumpuilevat kukkulat ovat vielä kauniimmat kuin muistin! Katsellessani Chiantin kukkuloiden taakse laskevaa aurinkoa maiseman kylpiessä lämpimissä kullan sävyissä, palasi mieleen se tunne, jonka koin ensimmäisellä käynnilläni.

Hetkeksi maailma tuntui pysähtyvän, ja olin taas kotona, sypressien reunustamien teiden ja oliivilehtojen keskellä. Tältä näyttää onni, ajattelin. Miten olin voinut tämän Toscanan tuoman tunteen unohtaa? Sydämessä oli ollut Toscanan kokoinen aukko, ja nyt se oli täytetty.

Tällä matkalla kertyi seitsemänsataa kilometriä teitä, kyliä ja kaupunkeja, halki Toscanan ja osin myös Ligurian. Kuljimme Chiantin kumpuilevista maisemista Portoveneren turkoosin meren äärelle, jossa värikkäät talot kiipeilivät rinteillä aaltojen rytmittäessä rantabulevardia.

Pysähdyimme ihailemaan Chiantin maaseudun rauhaa, jossa auringonlaskun sävyt kietoutuivat viiniköynnösten ja oliivilehtojen lomaan. Vietimme päivän Firenzen sykkeessä, jossa jokainen katu huokui historiaa ja taidetta, ja toisen Pisassa ilta-auringon kullatessa postikorttimaisen kauniin Piazza dei Miracolin.

Matka oli sekoitus vanhoja suosikkeja ja uusia löytöjä. Pisassa tervehdimme jälleen kaltevaa tornia, Viareggio hurmasi tutulla rantabulevardillaan, ja Firenzen tunnelma oli ennallaan. Piazzale Michelangelolta avautui näkymä, joka oli kuin elävä maalaus Firenzeen ja ympäröiville kukkuloille.

Portovenere lumosi värikkäillä taloillaan ja turkoosilla meren välkkeellään. Pistoia tarjosi rauhallisia, keskiaikaisia kujia ja hiljaisia aukioita – aitoa toscanalaista arkea ilman ruuhkia. Monteriggionin muurien sisällä aika tuntui pysähtyneen, ja Pontederassa astelimme Vespan syntysijoille.

Reilun viikon aikana koimme hyvin erilaisia majoituksia: lentoa edeltävän yön vietimme Helsinki-Vantaan lentoaseman Comfort-hotellissa, kolme yötä Viareggiossa huoneistossa paikallisasutuksen keskellä, kolme yötä Radda in Chiantissa 1300-luvulle juontavassa Palazzo Leopoldissa sekä yhden yön Pisassa Villa Tower Innissä vain muutaman sadan metrin päässä kaltevasta tornista. Kotimatkalla testasimme vielä ensimmäistä kertaa yöjunan makuuvaunun, joka yllätti mukavuudellaan.

Vaikka seitsemänsataa kilometriä ei tietenkään riitä koko Toscanan kuvaamiseen, se riittää jättämään pysyvän jäljen sydämeen. Kaupunkien yksityiskohdat, viinikukkuloiden rauha ja rannikon valo kulkevat mukana kuin postikortti, joka ei koskaan haalistu.

Tulen kertomaan kohteista ja majoituksista tarkemmin omissa postauksissaan. Mistä sinä haluaisit kuulla lisää – matkan reitistä, käytännön järjestelyistä tai vaikkapa kustannuksista?

Kuvat: Mia | elamaajamatkoja.fi