Elämää ja Matkoja | matkablogi - travel blog Tänä vuonna Elämää ja Matkoja blogin aloittamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Tavallisesti olisin kirjoittanut tästä postauksen huhtikuussa, muistellut blogivuosia ja koonnut kuluneen vuoden tapahtumia.
Olin mielessäni maalaillut, miten juhlistaisin kymmenvuotista blogitaivalta. Tekisin erilaisia teemajuttuja vuosien varrelta, järjestäisin arvontoja ja muuta kivaa. Tietenkin suunnitelmissa oli myös käydä matkoilla keräämässä uusia elämyksiä ja kirjoitusten aiheita. Mutta sitten tapahtui elämä, ja lopulta myös kuolema. Se vuosi, jonka piti olla juhlavuosi, muuttui elämäni raskaimmaksi vuodeksi.
Se elämäni raskain vuosi alkoi viime vuoden syyskuussa. Äitini sai syöpädiagnoosin, ja suunnitellut matkat muuttuivat käynneiksi syöpäpoliklinikalla. Ajoimme kolmen viikon välein Vaasan sairaalaan, koimme vuoden pahimmat lumimyrskyt ja kauneimmat auringonnousut. Näitä matkoja kertyi reilut kolmetuhatta viisisataa kilometriä, kalenteri täyttyi nopeammin kuin koskaan. Muista matkoista en uskaltanut haaveillakaan.
Tutuksi tulivat sairaaloiden käytävät ja päivystyksen kiireet. Taksinkuljettajat, laboratoriot ja kuvantamiset. Syöpäosaston ja kirurgian kultaakin kalliimpi henkilökunta. Kanttiinin sämpylät, aamulenkit ja -kahvit rannalla. Hetket, jolloin luonnonrauha antoi voimaa jaksaa.
Samaan aikaan, kun äitini sai syöpädiagnoosin, lähti elämästäni myös toinen tärkeä ihminen. Päivittäiset pienet tarinat katosivat, menetin kyvyn kirjoittaa. Maailmasta haihtuivat värit, jäljellä oli vain loputon harmaa. Ja nyt en puhu niistä 50 sävystä.
En tiedä kumpi oli pahempaa: surra kuolevaa vai elävää? Sen tiedän nyt, minkälaista on surra molempia samaan aikaan. Se on silkkaa helvettiä, jota en halua kokea enää koskaan.
Koko vuosi meni automaattiohjauksella. Arjen oli rullattava niin kuin ennenkin, siitäkin huolimatta, että sisin huusi tuskaa. Tuskaa, josta en voinut puhua kenellekään. Ja vaikka se oli rankkaa, halusin olla äitini tukena. Lupasin, että hänen ei tarvitse käydä läpi kaikkea yksin.
Syöpä ei ollut ensimmäistä kertaa perheemme kutsumattomana vieraana. Isäni menetin syövälle seitsemän vuotta aiemmin. Siksi diagnoosi tuntui tällä kertaa vielä pahemmalta, koska tiesimme mitä oli edessä. Silti meillä riitti naurua, ja omalla suoralla, hurtilla huumorilla selviydyimme eteenpäin.
Vaikka vuosi on ollut äärimmäisen raskas, on siihen mahtunut myös paljon hyvää. Rakkaiden nuorten kanssa on ollut iloa ja juhlaa, monta mukavaa hetkeä sekä jokunen matka vastapainoksi sairaalassa vietetyille öille.
Kesän road trip Toscanaan ja vähän Liguriaankin toi kaivatun hengähdystauon arkeen. Chiantin kukkuloilla kultaista auringonlaskua katsellessa oli aikaa ajatella, ja siinä hetkessä moni palanen loksahti kohdalleen. Päätin, että nyt jos koskaan, on aika toteuttaa ne itselle tärkeät asiat. Elämä kun on tässä ja nyt, eikä huomista ole luvattu.
Vain muutamaa viikkoa myöhemmin elämän rajallisuus konkretisoitui. Äitini siirtyi palliatiiviseen hoitoon ja Toscanan hotellit vaihtuivat syöpäosaston täyshoitoon. Viimeiset vuorokaudet olin hänen kanssaan sairaalassa ympärivuorokautisesti, viimeiseen henkäykseen saakka.
Syyskuun yhdestoista, kauniin aurinkoisena päivänä, päättyi äitini maallinen matka. Pidin häntä kädestä ja silitin poskea elämän lipuessa ajasta ikuisuuteen. Vaikka osasin tätä odottaa, oli sen lopullisuus silti pysäyttävä hetki. Lohdullista oli kuitenkin se, että hänen ei tarvinnut enää kokea kipua.
Ikävä on niitä meidän keskinäisiä sanailuja, sitä kun toinen ymmärsi puolikkaastakin lauseesta. Onneksi mitään ei jäänyt sanomatta ja ehdimme kulkea hyvän elämän matkan yhdessä. Olen syvästi kiitollinen Vaasan Sairaalan syöpäpoliklinikan ja -osaston henkilökunnalle siitä, että teitte äitini olon mahdollisimman hyväksi ja olitte tukena koko hoitoketjun ajan – teette arvokasta työtä, kiitos!
Äärimmäisen raskaan vuoden jälkeen elämään on palaamassa värit. Vähitellen olen myös saamassa takaisin kyvyn kirjoittaa, ja nyt on aika luoda uusia tarinoita. On aika uudistua, toteuttaa unelmia ja elää entistä vahvemmin hetkessä. Enää en pelkää kuolemaa. Enemmän pelkään elämätöntä elämää. Päivääkään ei ole hukattavaksi.
Kulunut vuosi on jättänyt minuun pysyvän jäljen ja muovannut minua ihmisenä. Se on muuttanut tapaani katsoa elämää, matkoja ja hetkiä niiden välissä. Siksi tuntuu luontevalta, että myös tämä blogi saa uudistua – kulkea mukanani seuraavaan vaiheeseen.
Olkoon tämä kirjoitus omistettu elämäni tärkeille ihmisille – edesmenneille ja eläville.
On aika uudistua
Matkat ovat olleet blogin sydän nämä kymmenen vuotta. Nyt tuntuu siltä, että haluan tuoda rinnalle enemmän myös muuta sisältöä. Kuulisinkin siksi mielelläni Teiltä, rakkaat lukijat: Minkälaisia tarinoita, matkakertomuksia, elämän hetkiä tai ajatuksia haluaisitte jatkossa lukea? Jätä kommentti tai lähetä viestiä!
Lämmin kiitos Teille jokaiselle, jotka olette kulkeneet mukana matkassa näiden kymmenen vuoden aikana. Erityisen suuret kiitokset myös kaikista ihanista kommenteistanne ja viesteistänne – on ollut etuoikeus olla apuna matkanne suunnitellussa ja kuulla kuulumisianne matkalta.
Suuret kiitokset myös kanssabloggaajille ja yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta. Yhdessä olemme enemmän!
Onnellista uutta vuotta teille kaikille – kiitos, että olette! <3
xo -Mia
Otan osaa suruusi. Vanhemman menettäminen on suuri menetys, kun välit ovat olleet läheiset. On selvää, että toinenkin menettämäsi ihminen on ollut merkityksellinen.
Kirjoituksesi on vahva ja välittää tunteen aidosti. Pidän tavastasi kirjoittaa.
Onnellisempaa uutta vuotta – jatka kirjoittamista!
Lämmin kiitos myötätunnosta ja kauniista sanoista. 🤍
Vanhemman menettäminen on hetki, joka muuttaa ihmistä pysyvästi. Olen silti syvästi kiitollinen siitä, että sain olla äitini tukena loppuun saakka. En olisi aiemmin uskonut pystyväni siihen, mutta jostain löytyi voimaa äärimmäisen raskaisiin hetkiin.
Olen iloinen, että kirjoitus välitti tunteen aidosti ja että koit sen vahvana. Kirjoittaminen on ollut tapa käsitellä kaikkea tätä, ja nyt raskaan vuoden jälkeen tuntuu, että elämään ja teksteihin on vähitellen palaamassa värit.
Onnellista uutta vuotta myös Sinulle Maija ✨
Voi että, miten raskas vuosi sinulla on ollut. Nuo ovat kamalia tapauksia. Haluaisin sanoa enemmän, mutta en osaa. Olet tämän vuoden jälkeen varmasti vahvempi kuin ennen.
Toivotan sinulle, Mia, onnellisempaa ja mukavampaa vuotta!
Lämmin kiitos 💛 Joskus juuri se, ettei löydä oikeita sanoja, kertoo kaikkein eniten suuresta myötätunnosta.
Vuosi on ollut äärimmäisen raskas, ja se että menettää kaksi tärkeää ihmistä samaan aikaan, jättää pysyvän jäljen. Ehkä tämä kaikki on tehnyt minusta kuitenkin jollain tavoin vahvemman, tai ainakin tietoisemman siitä, mikä on tärkeää.
Toivotan myös sinulle Mikko onnellista ja lempeää uutta vuotta!
Otan osaa äitisi poismenon johdosta. Äiti on tärkeä ihminen. Jäin pohtimaan sitä, kuka tämä toinen menettämäsi henkilö oli?
Kiitos osanotosta. Jotkin kokemukset muuttavat ihmistä pysyvästi; äidin kuolema kuuluu niihin.
Valitettavasti en voi tällä hetkellä avata enemmän sitä, kuka toinen menettämäni henkilö oli. Kiitos kuitenkin välittämisestä.