Postikortti Andalusiasta: ¡Viva la dulce vida!

Elämäni raskaimman vuoden jälkeen kaipasin jotain uutta. Irtiottoa vanhasta. Pakoa talven kylmyydestä ja pimeydestä. Tilaa hengittää. Vapautta. Ennen kaikkea hetken taukoa kaikesta. Ihan kaikesta.

Se ajatus oli kytenyt mielessä jo pitkään. Oikeastaan siitä asti, kun edellisenä kesänä katselin Chiantin kukkuloilla laskevan auringon kultaamaa maisemaa. Siinä hetkessä oli aikaa ajatella ja kuunnella itseään. Silloin moni palanen loksahti hiljaa paikoilleen. Päätin, että nyt on viimein aika elää myös itselleni. Tehdä asioita, joita itse haluan. Koska elämä on liian lyhyt vain puoliksi elettäväksi.

Joulun välipäivinä päätös kypsyi lopullisesti, lopulta yllättävän helposti. Halusin tehdä jotain, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Lähtisin tyttöjen matkalle – ensimmäistä kertaa yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Matkaseuraksi tulisi ihana 15-vuotias tyttäreni, jonka kanssa jaamme saman, ajoittain täysin luokattomankin huumorintajun. Tiesin siis jo etukäteen, ettei tältä reissulta puuttuisi naurua.

Suunnitelma eteni toteutukseen vauhdilla. Varasin meille talviloman lennot ennätysnopeasti, ja kaikki palaset loksahtelivat kohdilleen, yhtä vaivattomasti kuin päätös oli syntynytkin. Jopa majoitukset, jotka yleensä vievät eniten aikaa, löytyivät yllättävän helposti. Ihan kuin ne olisivat siellä meitä odottaneet. Tästä tulisi hyvä reissu, tunsin sen.

Sisimpäni täytti kupliva odotus. Se sama tunne, joka oli ollut kateissa siitä lähtien, kun maailma kaatui päälle syksyllä 2024. Nyt olisi kuitenkin viimein aika jättää taakse elämäni raskaimman vuoden suru. Me lähtisimme tyttöjen matkalle Andalusian auringon alle. Sinne, minne menoa olin kaikki nämä vuodet jotenkin onnistunut välttelemään. Ja nyt se tuntui juuri oikealta paikalta.

Halusimme tehdä matkasta rennon. Ei mitään sitovia aikatauluja, ei suorittamista, ei pakkoja. Vain vapaus tehdä juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä. Mennä sinne minne mieli tekee, tai olla tekemättä yhtään mitään. Sellaista La Dulce vidaa. Ainoa tavoitteemme oli bongata mahdollisimman monta upeaa urheiluautoa ja jahtia, ennen kaikkea nauttia valosta, auringosta ja merestä. Ja juuri sellaisen matkan saimme.

Matkamme alkoi Marbellasta, Puerto Banúsista, jossa asuimme viihtyisässä Occidental Puerto Banús hotellissa, vain muutaman sadan metrin päässä huvipursisatamasta. Jo heti ensimmäisenä iltana suuntasimme satamaan ihailemaan kiiltäväkylkisiä jahteja ja ikkunashoppailemaan Golden Milelle, jossa valinnanvaraa oli riittämiin: Versace, Prada, Dior, Hermés, Celine, Saint Laurent, Rolex, Louis Vuitton… – you name it.

Silmäkarkkia riitti niin näyteikkunoilla kuin kaduilla. Illat kuluivatkin autoja bongaillessa ja niiden murinaa ihastellessa. Ferrarit, Lamborghinit, Porschet ja Rolls-Roycet, toinen toistaan upeampia. Koko kavalkadin huipentumaksi näimme jopa harvinaisen Koenigseggin. Matkan ainoa tavoite oli nopeasti täytetty!

Päivämme Puerto Banúsissa menivät rennosti ilman suurempia suunnitelmia, aivan niin kuin olimme ajatelleet. Nautimme keväisen lämpimästä ilmasta, valosta ja kiireettömyyden tunteesta. Kävelimme paljon, paistattelimme päivää aallonmurtajalla, josta katselimme merelle, vuorille ja huvipursisatamaan avautuvaa näkymää. Söimme hyvin ja kuljimme minne mieli teki.

Yhtenä päivänä teimme retken parinkymmenen kilometrin päähän Esteponaan, jonka vanhakaupunki oli kuin elävä postikortti. Se oli aitoa andalusialaisuutta parhaimmillaan: valkoisia ja pastellisävyisiä taloja, värikkäitä ovia, koristeellisia takorautakaiteita ja kapeita kujia koristavia kukkameriä. Kauneutta oli kaikkialla, minne ikinä katsoikaan.

Esteponassa ei ollut tietoakaan turistiruuhkista. Siellä elämä soljui omaan verkkaiseen tahtiinsa. Vaeltelimme kujilla vailla minkäänlaista suunnitelmaa, pysähtelimme juuri silloin, kun siltä tuntui; milloin kuvaamaan kauniita yksityiskohtia, milloin seuraamaan Paseo Marítimolla leikkiviä koiria. Elämä tuntui kevyemmältä kuin aikoihin. Juuri tätä tunnetta olin kipeästi kaivannut.

Aika Puerto Banúsissa meni luvattoman nopeasti, emmekä olisi millään malttaneet lähteä sieltä. Kolmen yön jälkeen oli kuitenkin aika jatkaa matkaa kohti Málagaa ja seuraavaa kotiamme, joka sijaitsi vanhankaupungin sydämessä.

Olin ihastunut tähän katedraalin kupeessa sijaitsevaan Coeo Santa María huoneistoon heti ensisilmäyksellä, ja varasin sen, vaikka hinta hieman kirpaisikin. Matkalla Málagaan sisimpäni täytti jälleen kutkuttava odotus. Olisiko kaupunki niin kaunis kuin kuvissa, ja vastaisiko huoneisto kaikkia toiveitamme?

Málaga ei ollut kuitenkaan ihastusta ensisilmäyksellä. Saavuimme kaupunkiin bussilla, eikä roskainen aseman seutu kolkkoine kerrostaloineen tarjonnut erityisen esteettistä elämystä.

Heti vanhaankaupunkiin päästyämme tilanne kuitenkin muuttui. Enää Málaga ei ollut pettymys, päinvastoin. Málagan vanhakaupunki oli vähintäänkin yhtä hurmaava kuin olimme kuvitelleet, ja itse huoneisto suorastaan ylitti kaikki toiveemme.

Se oli täydellinen tukikohta tyttöjen lomalle. Málagan kotimme ikkunoista avautuva näkymä katedraalille oli todella kaunis, erityisesti iltavalaistuksessa. Myös täältä löytyi la dulce vidan salaisuus. Erilainen kuin Puerto Banúsissa, mutta omalla tavallaan täysin valloittava. Nyt ymmärsin, miksi niin moni on menettänyt sydämensä Málagalle.

Málagan päivät täyttyivät juuri sellaisesta rennosta elämästä, jota olimme tulleet etsimäänkin. Askeleita kertyi täälläkin huomaamatta, kun tunnelmoimme vanhankaupungin kapeilla kujilla ja teimme löytöjä paikallisista liikkeistä. Kävimme kierroksella vaikuttavassa katedraalissa ja pistäydyimme ihastelemassa taidetta Picasso–museossa.

Kävimme varpaistelemassa Malaguetan rannalla ja bongailimme lintuja Parque de Málagassa. Suuntasimme satamaan, Muelle Unoon, kuuntelemaan paikallisten muusikoiden esittämää live-musiikkia sekä seuraamaan elämänmenoa. Söimme vuoden ensimmäiset makeampaakin makeammat mansikat sekä taivaallisen hyvät pistaasimuffinssit. Nautimme jokaisesta hetkestä ilman kiirettä. Elämä oli todellakin hyvää, juuri sellaisenaan.

Kaiken kaikkiaan tämä tyttöjen reissu oli se rentouttava loma, jota olin kipeästi kaivannut. Ehkä varmin merkki onnistumisesta oli se, ettei viikon aikana ottanut päähän kertaakaan. Ei kertaakaan. Olin nimittäin jo ehtinyt pelätä, että raskaan vuoden tuoma suru, ja jopa suoranainen v*tutus, olisi kroonistumassa. Että minusta olisi kovaa vauhtia tulossa kiukkuinen vanha akka. Mutta ei onneksi.

Jossain siinä auringon, naurun ja keveyden keskellä löysin taas sen oman itseni, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Siellä sisimmässä se aito minä oli odottanut löytämistään. Se oli vain saanut päälleen painavan mustan viitan, jonka tämä matka onnistui riisumaan.

Oivalsin myös jotain tärkeää. Ilman sitä elämäni raskainta vuotta en olisi nyt tässä hetkessä. Ilman niitä menetyksiä en olisi koskaan varannut tätä matkaa enkä istunut Andalusian auringossa nauramassa enemmän kuin aikoihin. En olisi tuntenut itseäni näin vapaaksi. Näin eläväksi. Suuri kiitos tästä kuuluu tyttärelleni, jonka seurassa matka oli pelkkää iloa ja keveyttä.

Ehkä vasta silloin, kun on valmis päästämään irti vanhasta, elämä tekee tilaa jollekin uudelle. Eikä se uusi aina saavu varovasti hiipien; se voi ilmestyä eteen yllättäen, suurella ryminällä ja juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Se ei aina näytä siltä, mitä ehkä tilasi, mutta kaikella on lopulta tarkoituksensa.

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana minut valtasi tunne, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se viime kesänä Toscanan kukkuloilla hiljaa syntynyt ajatus oli vahvistunut Andalusian auringon alla. Nyt se ei ole enää pelkkä ajatus – se on suunta.

Kun lentokoneen pyörät lopulta osuivat kotikentän asfalttiin, katsoin tytärtäni ja sanoin: ’Kiitos hyvästä matkasta. Oli todella kivaa.’ Sen jälkeen olemme puhuneet jo useaan otteeseen uudesta reissusta – kenties takaisin Málagan tutuille kujille ja niille taivaallisille pistaasimuffinsseille, tai sitten jonnekin aivan muualle, missä aurinko paistaa ja elämä on hyvää.

Matkan jälkeen lakkasin sormenkynteni punaisiksi, ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Pieni teko, mutta minulle se oli merkki siitä, että jokin on muuttunut. Elämä voi todellakin yllättää ja tuoda eteen juuri sen, mikä on vain odottanut oikeaa hetkeään. Sen tuntee, kun on viimein oikealla tiellä.

¡Viva la dulce vida!

xo –Mia

Kuvat: artikkelikuva iStock by Getty Images / photo credits SlidePix, muut kuvat Mia / elamaajamatkoja.fi